Vissiin jännittää jo hieman, kun heräsin hetki sitten ja en meinaa saada unta takaisin.
4 vuoden uurastus on takana ja klo 11 lähtien saan ylpeänä vastaanottaa ammattitodistuksen ja sanoa "mie tein sen!"
Jännää, miten paljon mahtuu 4 vuoteen. Eka vuosi oli yhtä sinnittelyä, talvella masensi niin pahasti ettei sängystä päässy välillä ylös. Olin monta kertaa lopettaa koulun, koska väsymys tuntui ylitsepääsemättömältä. Kevät tuli ja mieli parani, myös tärkeä ihmissuhde alkoi kukoistaa. Toinen vuosi oli todella vauhtia täynnä - naimisiin meno ennen koulun alkua ja uusi yhteinen asunto. Tuntui kuin aika juoksi siivillä. Keväällä sain tietää olevani raskaana ja 3.vuosi olikin aikamoinen. Tein syksyllä ennätysajassa loppuja kursseja pois ja kerkesin aika hyvin saada asiat kuntoon ennen lapsen tuloa. Kevät olikin vapaata koulusta, koska uuden elämän ja arjen opettelu vei kaiken ajan. 4.vuosi olikin hassu, syksy meni jossain ihme tunnehuuruissa, mutta opinnäytetyö rullasi hyvin. Kevät oli yhtä touhua ja ihmeellisesti sain kaikki loput suoritukset aikataulun mukaisesti ja tässä sitä ollaan!
Mielestäni amk-vuoteni menivät suhteellisen hyvin, koska valmistuin ajallaan ja sain lapsen siinä välissä. Kuka tietää, mitä seuraavaksi?
Eniten mieltä askarruttaa tämä "statuksen" saaminen. Vihdoin, kuin ammatti on kourassa, olen jotain... Miksi tässä yhteiskunnassa ajatellaan näin kapeakatseisesti? Eikö ihmisellä ole arvoa yksistään? Ainakin meidän suvussa on pitkään vaikuttanut tunne, että kun ammatti on saatu, sitten olet jotain!
Tottakai ymmärrän tämän yhteiskunnan tilanteen, että töitä täytyy tehdä ja niitä ei saa ilman koulutusta. Mutta miksi sitten meillä on silti kymmeniä tuhansia nuoria, jotka ovat väliinputoajia? Onko ammattia ja koulutusta painotettu liikaa nykynuorille, vai ovatko he vain yksinkertaisesti laiskoja?
Näihin mietteisiin jätän tämän ja lähden vielä yrittämään unta.
